Helsinki 1977, Helsinki 1993, Helsinki 2009 – mitä kuuluu suomalaisille taitoluistelijoille, jotka ovat edustaneet Suomea kotikilpailuissa.

Kristiina Wegelius
Pekka Leskinen
Oula Jääskeläinen
Kaisa Kella
Susanna Rahkamo ja Petri Kokko
Susanna Pöykiö-Reinikainen
Ari-Pekka Nurmenkari

Laura Lepistö

Suomalainen taitoluistelukansa sai kosolti aihetta juhlaan, riemuun ja tuuletteluun Helsingin EM-kilpailuissa 2009. Kilpailuissa tehtiin historiaa, kun Laura Lepistö nappasi Suomelle kaikkien aikojen ensimmäisen naisten taitoluistelun EM-kultamitalin.​

EM-kulta oli toinen Suomen taitoluisteluhistoriassa. Edellisen kerran lajin Euroopan mestaruutta oli juhlittu kotimaassamme vuonna 1995, kun Susanna Rahkamo ja Petri Kokko voittivat kultaa jäätanssissa.​

Vuoden 2009 kisoissa Suomen menestystä siivitti myös Susanna Pöykiö-Reinikaisen pronssi.​

Kuten arvata saattaa, EM-kulta oli yksi Lepistön uran ehdottomista huippuhetkistä. Lepistö saavutti upealla luistelijataipaleellaan muun muassa MM-pronssia, EM-kultaa, -hopeaa ja -pronssia sekä useita Suomen mestaruuksia.​

– Vaikka MM-kilpailuissa tuli pronssia ja sain kokea olympialaiset sekä muut hienot kilpailut, olivat kotikisat aina ne sykähdyttävin hetki uralla. Olen ajatellut jälkikäteen, etten ole oikeastaan kokenut samaa missään muualla. Ehkä voisi sanoa, että jos jääkiekon MM-turnaus pelataan Suomessa, niin siinä on aistittavissa samanlainen yhteisöllisyys, Lepistö sanoo.​

Nykyään yrittäjänä monipuolisissa projekteissa työskentelevän Lepistön mukaan oli hienoa nähdä ja kokea, miten EM-kotikilpailut toivat ihmiset yhteen Helsingissä.​

– En ikinä unohda sitä hetkeä, kun Maamme-laulu soi täydessä hallissa, jossa oli mieletön sinilippumeri. Tietysti muistan myös kaikki kisojen aikana ja jälkeen saadut viestit. Vielä näin yli 10 vuoden jälkeenkin saattaa saada kommentteja, että joku oli seuraamassa kisoja Helsingissä tai kotikatsomossa ja sai siitä inspiraatiota tai rohkaisua.​

Hän painottaa, että henkilökohtaisen menestyksen jakaminen kotiyleisön kanssa oli asia, joka merkitsi paljon tunnepuolella. Lepistö nautti, kun sai juhlia kultaa yhdessä suomalaisyleisön kanssa.​

– En saanut urheilijana koskaan iloa vaan siitä, että laitan mitalin kaulaan. Kotikisoissa korostui, että sain jakaa ilon yhteisestä mitalista monen muun kanssa. Kun se tapahtui kotiyleisön edessä, tuntui ilokin moninkertaistuvan verrattuna siihen, että juhlisi sitä voittoa jossain muualla.​

– Tittelit ovat minulle urheilijana jotenkin epämääräisiä. Enemmän ajattelin, että oli upeaa tuottaa muille sellainen kokemus sen sijaan, että olisin vaan ajatellut sen niin, että titteli on nyt minulla. Ehkä sitä ajatteli sellaisena yksittäisenä yhteisenä kokemuksena.​

Tammikuun 2023 EM-kilpailut järjestetään Lepistön synnyinkaupungissa Espoossa. Hän uskoo Espoo Metro Areenan olevan nappipaikka kilpailujen järjestämiselle.​

– Metro Areena on taitoluisteluväellemme todella tuttu paikka, sillä Finlandia Trophy on järjestetty siellä monena vuonna. Minusta tuntuu, että kisat tulevat olemaan suomalaisille kotoisat. Tiedän, että sinne tulee todella ihana ja intensiivinen tunnelma, jossa jännitys ja onnistumiset jaetaan yhdessä. Toivottavasti saamme hallin viimeisiä paikkoja myöten täyteen!​

EM-kotikilpailut olivat uransa vuoteen 2012 lopettaneen Lepistön jännittävimmät kisat. Suomen kaikkien aikojen taitoluistelija myöntää jännittäneensä suorituksiaan varsinkin ennen kisoja. Hermostuneisuus saatiin kuitenkin kuriin kunnollisella valmistautumisella, johon hän opastaa myös tammikuussa kotiyleisönsä eteen luistelevia talentteja.​

– Sanoisin ehdottomasti, että valmistautuminen kunnolla on avainasemassa, myös henkisesti. Itse hyödynsin paljon mielikuvaharjoittelua, jossa vaan ajattelin sitä tilannetta, areenaa, suomilippumerta sekä mummeja ja kummeja katsomossa. Mielikuvaharjoittelulla tein tilanteesta itselleni tutumman, Lepistö kertoo ja jatkaa:​

– Tilanne täytyy ottaa vastaan positiivisena. Tiedän sen olevan helpommin sanottu kuin tehty, mutta yrittää imeä positiivista energiaa kotiyleisöstä ja luottaa vaan siihen omaan tekemiseensä, niin voi vaikka yllättyä, miten hyvältä se suoritus tuntuu jännityksestä irti pääsemisen jälkeen.

Ari-Pekka Nurmenkari

Suomen edustaminen taitoluistelun Helsingin EM-kilpailuissa 2009 oli yksi Ari-Pekka Nurmenkarin 25-vuotisen uran tähtihetkistä. Nurmenkari loisti etenkin EM-kilpailujen lyhytohjelmassa, joka oli helsinkiläiseltä teknisesti nappisuoritus: uran parhaat pisteet 66,64 riittivät kymmenenteen sijaan.​

Vapaaohjelman jälkeen Nurmenkarin sijoitus tipahti muutaman sijan. Sijoitus kotikilpailuissa oli lopulta 14:s.​

– Valitettavasti vapaaohjelma ei mennyt yhtä hyvin kuin lyhytohjelma, jonka tulos oli varmasti kaikille suuri yllätys. Olin asettanut tavoitteekseni pääsyn kymmenen parhaan joukkoon. Muistan edelleenkin tilanteen, jossa Susanna Rahkamo antoi hiukan skeptisenä haastattelun, jossa mainittiin aikaisempien lyhytohjelmasijoitusten olleen kahdenkymmenen huonommalla puolella. Kun yhtäkkiä pääsinkin sinne kympin sakkiin, niin oli se vähän yllätys kaikille, Nurmenkari muistaa.​

Menestystä sopi odottaa, sillä kuluva kausi oli ollut lupauksia herättävä, Nurmenkarin itsensä mukaan yksi hänen uransa parhaista. Lyhytohjelman sijoitus oli hänen mielestään voinut olla vieläkin parempi, jos komponentti-, eli osa-aluepisteet olisivat olleet korkeammat.​

– Tekniset pisteet olivat kymmenen joukon paremmalla puolella, mutta sitten taas esiintyminen, josta olin saanut kauden aikana positiivista palautetta, oli pisteytetty todella alas. Se johtui siitä, että olin ensimmäisessä ryhmässä ja koska en ollut nimekäs, niin en saanut niitä kakkospisteitä. Se on pelin henki ja ymmärrän sen, mutta olen vaan naureskellut, että siitä saatujen pisteiden kautta olisi voinut olla vielä korkeammalla.​

Urallaan peräti kahdeksasti Suomen mestaruuden voittanut Nurmenkari pääsi EM-kilpailuissa esiintymään kotikaupungissaan. Taitoluistelijan mieltä kohensi entisestään se, että läheiset pääsivät katsomoon katsomaan hänen esitystään. Se oli harvinaista herkkua.​

Yleisön läsnäolo ei varsinaisesti aiheuttanut tuolloin 25-vuotiaalle luistelijalle paineita. Yksi tunteitä herättänyt tilanne on kuitenkin jäänyt Nurmenkarin mieleen.​

– Ennen vapaaohjelmaa kuulin huudon, jolla edesmennyt appiukkoni toivotti minulle tsemppiä. Silloin meinasi ajatus hiukan herpaantua, kun tunnistin kuka sieltä huutaa. Lisäksi raskaana oleva vaimoni oli katsomossa, sekin on mukava muisto kilpailuista. Hyviä muistoja on muutenkin paljon. Myös lehdistöä oli paikalla huomattavasti enemmän kuin muissa kisoissa ja haastatteluja sai tehdä aika paljon, Nurmenkari kertoo.​

Vuonna 2012 Nurmenkari päätti pitkän uransa 29-vuotiaana. Jo uransa aikana hän oli sanonut ääneen haluavansa valmentajaksi. Lopettamisen jälkeen hänen vaimonsa kehotti pitämään välivuoden, mutta valmennustaipalettaan jo uransa loppupuolella Nurmenkari tuntui löytäneen kutsumuksensa. Näin hän ajautui valmentajapolulle, jota pitkin taivaltaa edelleen.​

– Muistan katsoneeni Taitoluisteluliiton sivuilta, että HTK – seura jossa vaikutan vieläkin – hakee valmentajaa. Hain sinne, ja loppujen lopuksi välivuosi menikin siinä, Nurmenkari nauraa.​

Nurmenkari sanoo valmentavansa luistelijoita aina lapsesta vaariin saakka. Hän valmentaa niin harrasteluistelijoita kuin kilpaurheilijoita taitoluistelussa, luistelukoulussa ja jääkiekossa.​

– Minulla on jääkiekkotaustaa ja olen harrastanut sitä B-juniori-ikään saakka. Minua kysyttiin sinne puolelle, ja taitoluistelun puolelle veti puolestaan veri, hän taustoittaa.​

Nurmenkarin perheeseen kuuluu puolison lisäksi kolme lasta, joista kaikki ovat innostuneita urheilusta. Jääkiekko ja taitoluistelu kuuluvat myös jälkikasvun harrastuspiiriin.​

Aiemmin Nurmenkari ajatteli, että voisi tulevaisuudessa päästä kehittämään suomalaista taitoluistelua työskentelemällä päätoimisena valmentajana. Toistaiseksi työskentely monen seuran valmennustiimissä on kuitenkin ollut hyvä ratkaisu.​

– Tällä hetkellä jääkiekkopuoli vie sen verran paljon aikaani, ettei päätoimisuus olisi ajallisesti mahdollista, kun erilaisia mielenkiintoisia pyyntöjä valmennukselle tulee. Kaiken kaikkiaan tässä kokonaisuudessa kiehtoo monipuolisuus, jossa pääsee auttamaan eri ikäisiä ja eri tasoisia aina harrastelijoista ammattilaisiin saakka.​

Nurmenkari toivoo, etteivät tammikuussa Espoon EM-jäillä luistelevat suomalaiset muuttaisi tuttuja rutiinejaan vaan luottaisivat ns. tuttuun reseptiin, joilla ovat aiemminkin saaneet tuloksia.

– Suomalaisilla urheilijoilla on varmasti jo tietyt rutiininsa kotimaan kisoissa. Täytyy ajatella, että nyt on sama juttu, mutta vaan vähän isompi yleisö edessä. Nauttikaa jokaisesta hetkestä, koska kotikisat ovat ainutlaatuinen elämys jota on hienoa muistella jälkikäteen.​

Susanna Pöykiö-Reinikainen

Kotiyleisö pääsi nauttimaan yllin kyllin suomalaismenestyksestä Helsingin EM-kilpailuissa 2009, kun EM-

Pronssinen mitali oli jatkumoa Oulusta maailmalle luistelleen Pöykiön (nyk. Pöykiö-Reinikainen) arvokisamenestykselle. Neljä vuotta aiemmin hän oli yltänyt ensimmäisenä suomalaisnaisena Torinossa taitoluistelun arvokisojen mitalisijoille saavuttamalla hopeaa EM-kilpailuissa 2005.

Kotikisat olivat moninkertaiselle Suomen mestarille ainutlaatuinen kokemus, joka päättyi upeasti mitalisijaan. 

– Hieno kokemus ja hienot kisat kaiken kaikkiaan. Kokonaismenestys oli upea, ja myös itse onnistuin loistavasti. Urani oli siinä vaiheessa jo loppusuoralla, ja takana oli ollut huonompia kausia. Siksi oli huikeaa, että tuli hyvä kausi ja hyvät kisat, Pöykiö-Reinikainen muistelee tyytyväisenä.

Hän luisteli pronssille pitkään jatkuneista selkäkivuista huolimatta. Pöykiö-Reinikainen sanoo, että ilman kipuja venyminen parempaankin suoritukseen vapaaohjelmassa olisi ollut mahdollista. Hän ei kuitenkaan turhia jossittele.

– Kaikki laji-ihmiset varmasti tietävät, mistä puhun, kun vapaaohjelmassa nähtiin muutama helpotettu hyppy. En tiedä, olisiko ollut edellytyksiä olla sijoituksellisesti ylempänä, mutta loppujen lopuksi olin totta kai todella tyytyväinen ohjelmiin, suorituksiin ja tietysti lopputulokseen, hän toteaa ja lisää olevansa näin jälkeenpäin ylpeä urastaan.

Urheilun ikävä käännepuoli on juuri uran varrella kiusaavat vaivat, kivut ja loukkaantumiset. Pöykiö-Reinikainen korostaakin fyysisen valmennuksen merkitystä. Kotikisoissa hänelle merkittäväksi seikaksi nousi oman fysioterapeutin välitön apu, mikä ei olisi ollut mahdollista, jos kisat olisi järjestetty toisaalla.

– Fysioterapian puuttuminen huippusuorituksiin tähtäävissä kilpailuissa on lähes sama asia kuin oma valmentaja ei seisoisi jään reunalla suorituksen aikana. Jos on jotain niin spesifiä ongelmaa, jota itsellänikin oli, ei esimerkiksi itselle täysin tuntematon, kilpailun järjestäjän tarjoama fysioterapeutti pysty auttamaan siinä tilanteessa. Fysioterapeuttini asui Helsingissä, joten fyysistä etäisyyttä ei ollut ja käynnit pystyi hoitamaan optimaalisesti.

Kotikisojen ilmapiiri oli Pöykiö-Reinikaisen mukaan mahtava, kun tutut ja lajiväki olivat paikalla.

– Se on myös varmasti hyvin jännittävä paikka. Kaikki haluavat toki onnistua ihan kaikissa kisoissa, joihin osallistuvat, mutta erityisesti juuri kotikisoissa urheilija haluaa saavuttaa parhaimpansa. Se saattaa lisätä jännitystä ja painetilaa.

Luottamus omiin, hyväksihavaittuihin toimintatapoihin on hänen kiteytetty neuvonsa suomalaisille, jotka tavoittelevat onnistumista kotiyleisön edessä tammikuussa Espoon Metro Areenalla.

– Luottakaa omiin metodeihinne ja pitäytykää hyväksi koetuissa rutiineissa. Yhtäkkiä ei kannata lähteä muuttamaan mitään tai kokeilemaan täysin uutta. Ei pidä antaa erityisen tilanteen vaikuttaa. Vaikka keskittyisikin sataprosenttisesti itseensä ja omiin tekemisiisnsä, saattaa silti herkästi peilata itseään siihen, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä kilpakumppanit tekevät, Pöykiö-Reinikainen opastaa.

Susanna Rahkamo ja Petri Kokko

Kun jäätanssipari Susanna Rahkamo-Petri Kokko aloitti yhteisen luistelutaipaleensa vuonna 1985, he asettivat tavoitteensa seitsemän vuoden päähän. Kaksikon tavoite oli kunnianhimoinen: olla maailman parhaita jäätanssissa. 

Kesken prosessin he kokivat järkeväksi pidentää tavoitteen aikaväliä. Turhan pitkään ei menestystä kuitenkaan tarvinnut odotella. Pari nimittäin nappasi vuoden 1993 Helsingin EM-kisoissa uransa ensimmäisen arvokisamitalin sijoittumalla upeasti pronssille. 

– Se oli yksi uran kohokohdista. Siinä oli niin paljon tunnelatausta, ja vieläpä kotihalli. Se hetki, kun lopetimme viimeisen vapaatanssimme polviasentoon ja katsoimme kohti kattoa, on jäänyt sellaiseksi maisemaksi muistoihin. Tuntui, että hetki kesti vaikka kuinka kauan, vaikka todellisuudessa se tuskin kesti kovin kauaa. Yhtäkkiä koko ilmatila oli täynnä kukkia! Siinä tuntui, että on kaikkensa tehnyt, Rahkamo muistelee. 

Myös Kokon mielestä kokemus oli yksi uran huippuhetkistä, mutta ei ainoastaan mitalin takia vaan siksi, että kotikisat mahdollistivat esiintymisen tutussa hallissa ystäville, perheille ja yhteistyökumppaneille. 

– Pronssin voittaminen oli hienoa, mutta oikeastaan vasta alku meidän “huippukausille”, ja näin näimme sen myös. Eli vahvistus sille, että olimme oikealla tiellä, Kokko tuumii. 

Rahkamo ja Kokko olivat valmistautuneet kotikisoihin todella perusteellisesti. Kolme kuukautta ennen kisoja he olivat valmistautuneet normaaliakin enemmän mentaalisella puolella, jotta olivat henkisesti valmiita kohtaamaan kilpakumppaninsa EM-kotikisoissa. Pari teki mielikuvaharjoituksena kisasuorituksensa kahdesti päivässä, jotta valmistautuminen olisi optimaalinen. Fyysiseen puoleen jäätanssipari oli panostanut jo uransa alkamisajoista asti. Rahkamo ja Kokko olivat harjoitelleet vähintään kahdesti päivässä jäällä ja kuntosalilla. Myös kehonhuolto oli isossa roolissa ja tunnin venyttelyt per päivä kuuluivat rankkaan harjoitusohjelmaan. 

Kaksikko asui tuolloin Saksassa, jossa olosuhteet hyvälle valmistautumiselle olivat kunnossa. 

– Kun palasimme Suomeen kisaamaan, tilanne oli niin hyvin hallussa. Olimme tehneet ohjelmamme niin monta kertaa, että oli valtavan hienoa, kun kaikki tuntui tutulta. Hymyssä suin pystyi toteamaan, että tässä sitä nyt ollaan, Suomen Olympiakomitean varapuheenjohtajana toimiva Rahkamo kertoo. 

– Keskityimme varsinkin henkiseen valmennukseen, koska kokemus kotiyleisön edessä esiintymisestä oli uusi, Kokko lisää. 

He olivat urheilupsykologin johdolla etsineet keinoja, joilla rauhoittaa itsensä jännittävässä tilanteessa. Valmistautumisessa mitään ei jätetty sattuman varaan, vaan kaikki oli systemaattisesti harkittua. 

Pronssinen mitali vaihtui kaksi vuotta myöhemmin kirkkaimpaan kultaan, kun Rahkamo ja Kokko voittivat kultaa EM-kisoissa 1995. Samana vuonna pari juhli myös MM-hopeaa. 

Pari kehottaa Espoon EM-kotikilpailuissa esiintymään pääseviä suomalaisluistelijoita vahvistamaan entisestään omia vahvuuksiaan. 

– On maailman hienoin juttu olla oman kotiyleisön edessä. Yleensä sitä tapahtuu urheilijalle kerran, jos sitäkään. Se kannattaa säilöä itselleen elämän mahtavaksi kokemuksesi, jotta pystyisi nauttimaan siitä hetkestä ja sen spesialiteetista, koska se on niin ainutlaatuinen. Ei peläten että on pakko onnistua, vaan että haluaa olla yleisön edessä ja kokea sen hetken, Rahkamo muistuttaa. 

– Nauttikaa! Kaikki haluavat teidän onnistuvan, Kokko puolestaan kannustaa. 

Kaisa Kella

Espoolainen Kaisa Kella vastaanotti mahtavia uutisia joulukuussa 1992, kun hän sai kuulla pääsevänsä edustamaan Suomen joukkuetta taitoluistelun EM-kilpailuihin Helsinkiin 10.-17. tammikuuta 1993.

Valinta joukkueeseen yhdessä Oula Jääskeläisen ja jäätanssiparin Susanna Rahkamo-Petri Kokko kanssa oli Kellalle merkittävä asia, joka ei tullut itsestään selvänä.

– Kilpailu paikasta oli kovaa ja aiheutti lisälatausta. Siinä oli paljon jännitystekijöitä mukana. Olin aika nuori, lukiolainen ja kisat olivat tulossa kotinurkille. Siinä mietti paljon, saako sen paikan, Kella muistaa.

EM-kilpailut järjestettiin tuolloin Helsingin jäähallissa. Samassa paikassa, jossa Kella aloitti luistelukoulun kuusivuotiaana.

– Se oli kotoisa ja lämmin paikka, ja siellä oli tallentunut paljon tärkeitä muistoja luistelun parissa. Oli todella iso tunnekokemus kisata siellä.

Nykyisin opettajana työskentelevä entinen taitoluistelija sanoo, etteivät kisat sujuneet odotusten mukaan. Jo ennen kisoja epävarmuus omasta kunnosta nousi esiin rasitusoireiden takia. Mukaan kilpailusta lähti kuitenkin roppakaupalla upeita muistoja, kuten paikan saaminen loppunäytöksessä.

– Silloin kisat olivat ohi, ja vaikka omat kisani eivät olleet menneet ihan nappiin, niin pääsi jäälle esiintymään vähän vapautuneemmassa ja helpottuneemmassa olotilassa yhdessä kisojen parhaimmiston kanssa. Se oli todella hieno, ainutkertainen kokemus omalla luistelu-uralla, Kella kertoo.

– Ajattelen, että se oli sellainen kunnia. Odotti toki jo pääsevänsä lepäämään, koska kropassa oli vaivoja ja piti päästä palautumaan. Mutta koska kisat eivät olleet menneet niin hyvin eikä näytösluistelussa tarvinnut pistää ihan sitä parastaan, niin se oli hiukan eri asia. Sitä muistelee mielellään, että pääsi esiintymään vielä vähän erilaisessa kontekstissa niissä kisoissa.

Loppunäytöstä muistellessa hänelle nousee tunnelmallisena hetkenä mieleen, kun Oula Jääskeläinen luisteli Whitney Houstonin esittämän I Will Always Love You -kappaleen tahtiin.

– Nautin siitä, että Oula upeana luistelijana esiintyi tämän kappaleen siivittämänä. Sekä kappale että Oulan luistelun spontaanius ja ilo välittyivät vaikuttavalla tavalla. Jännityskin oli sivussa jo siinä vaiheessa, niin pystyi täysillä nauttimaan ja hurraamaan yhdessä koko yleisön kanssa, Kella sanoo.

Tammikuussa 2023 Espoo Metro Areenalla käytävissä EM-kilpailuissa Kella uskoo nähtävän hienoja suomalaissuorituksia.

– Nyt, kun katsoo upeita suomalaisluistelijoita, huomaa monien luistelijoiden ja valmentajien tehneen uutterasti töitä. Siitä voi olla todella ylpeä. Luistelijat, jotka kisaatte tammikuussa, on ilo ja nautinto nähdä teidän upeaa luistelua.

Oula Jääskeläinen

Helsingin EM-kilpailuissa 1993 nähtiin jotain poikkeuksellista, kun lyhytohjelmansa viimeisenä kilpailijana luistellut Oula Jääskeläinen asteli areenalle.Tuo esitys jäi historiaan. 7-vuotiaana luistelu-uransa aloittanut Jääskeläinen valloitti kotiyleisön lyhytohjelmallaan “Kapteeni Koukku” ja oli lyhytohjelman jälkeen upeasti toisena. 

Vain Ukrainan Dmitri Dmitrenko, joka lopulta voitti Euroopan mestaruuden, oli edellä.

– Ehkä siinä tuli sellainen olo, että onkin hyvä (luistelija). Aina oli tiennyt, että osasi tehdä, mutta ei tullut mieleenkään, että taitoani arvostettaisiin tuolle tasolle. Siinä alkoi itsekin uskoa omaan tekemiseensä entistä enemmän, Jääskeläinen sanoo.

Kymmenen vuoden ajan Suomea EM- ja MM-kilpailuissa edustanut luonnonlahjakkuus ylsi kyseisissä Helsingin kisoissa parhaaseen saavutukseensa arvokisajäillä. Jääskeläisen sijoitus oli kahdeksas.

– Pistän aina tavoitteeni vähän ylemmäksi. Ajattelin, että olen aina halunnut olla 10 parhaan joukossa Euroopassa. Jos pystyy siihen, se on aika hyvä. Olin lopputuloksessa kahdeksas, mutta läheltä piti että olisin ollut korkeammalle. Mutta ihan tyytyväinen saa olla.

“Kapteeni Koukkua” on kuvailtu parhaaksi ohjelmaksi, mitä kisoissa nähtiin. Ohjelma oli merkittävä Jääskeläiselle siksikin, että hän oli tehnyt paljon töitä sen eteen myös koreografisesti.

– Monesti oli nähty klassisia kappaleita, että otettiin osia Joutsenlammesta ja Pähkinänsärkijästä ja pistetään modernia musiikkia sekaan. Päätin ottaa roolihahmon ja aloin tekemään sitä lyhytohjelmassa. Todella moni on tehnyt rooleja sen jälkeen, mikä on lajissamme hyvin mielenkiintoista. 

Esiintyminen oli Jääskeläisen valttikortti, josta hän nautti. Ramppikuume ei vaivannut. Ensimmäistä kisaluistelua edeltävänä päivänä hänelle alkoi kerääntyä paineita, jotka kuitenkin kaikkosivat esityksen alkaessa siitäkin huolimatta, että katsomossa oli myös ystäviä jotka eivät koskaan aiemmin olleet nähneet Jääskeläisen luistelevan.

– Aina kun menin jäälle, ja nimi mainitaan ja joko fanit ja kotiyleisö antoivat kannustuksensa, meni ihan omaan “zoneen”. Kun musiikki alkaa, unohdat täysin mitä ympärilläsi on. Niin keskittynyt olet suoritukseesi. Se tulee niin selkäytimestä, ettei ole aikaa hermoilla. Itse nautin esiintymisestä.

Takavuosien yksinluistelutähti toivoo suomalaiskilpailijoiden selättävän mahdolliset paineet, kun taitoluistelun EM-kilpailut starttaavat tammikuussa 2023 Jääskeläisen kotikaupungissa Espoossa.

– Ole oma itsesi. Nauti siitä mitä teet. Edustat siellä Suomea ja siihen on syynsä: koska sinä olet tässä sillä hetkellä paras. Nauti siitä hetkestä ja ole ylpeä siitä miten olet treenannut ja mihin olet päässyt. Olet elämäsi kunnossa.

Pekka Leskinen

Luonnonjäiltä Kuopiosta aina maailman huipulle asti noussut Pekka Leskinen pisti parastaan vuoden 1977 EM-kotikisoissa. Vielä tuolloin luistelluista pakollisista kuvioista Leskinen saavutti hienosti pronssia ja oli kolmas myös lyhytohjelman jälkeen. Lopulta hän sijoittui Helsingissä viidenneksi.

– Ne olivat hienot, hyvin järjestetyt kilpailut. Olin ollut jo aiemmin 10 parhaan joukossa, mutta kun kuvioista tuli mitali, tuntui, että nyt on jotain konkreettista taskussa. Se oli varmasti itselleni se kohokohta, kuten kaikki kisojen onnistumisetkin, Leskinen muistelee.

Leskisen ura kilpailevana taitoluistelijana päättyi juuri vuoteen 1977, mutta taitoluistelu on säilynyt osana hänen elämäänsä tähänkin päivään saakka. Hän toimii kontrollerina, ylituomarina ja tuomarina ISU:n mestaruuskilpailutasolla sekä Suomessa kansallisella tasolla. Leskinen nähtiin tuomaroimassa SM-kisoissa heti seuraavana vuonna lopettamisensa jälkeen. Into lajitoimintaan kumpuaa halusta jakaa luistelijoille oikeita, hyvin argumentoituja arvosanoja suorituksista.

– Kun aloitin tuomarina, tuomarointi oli vielä paljon kehittymässä ja silloin käytössä oli vielä pistearviointi. Halusin näyttää omilla pisteilläni, mitä mieltä olin kustakin suorituksesta. Ja jos joku rupesi sitä arvostelemaan, niin minulla oli omasta mielestäni hyvät perustelut valinnoilleni. Ajattelin, että koska olen saanut urallani paljon oppia, halusin antaa siitä myös takaisin.

Ei ole poissuljettua, että Leskinen toimisi kontrollerina, ylituomarina tai tuomarina myös tammikuun 2023 EM-kisoissa Espoon Metro Areenalla. Hän muistuttaa, että kansainvälinen luisteluliitto ISU suorittaa ensin arvonnan, jonka perusteella katsotaan mitkä maat saavat tuomarin kisoihin. Sen jälkeen päätetään, ketkä tuomarit lähtevät kilpailuihin.

Leskinen kehottaa Suomen EM-edustajia luottamaan itseensä hienolla hetkellä ja ennen kaikkea nauttimaan ainutlaatuisesta kokemuksesta kotikisoissa.

– Ne ketkä pääsevät kisoihin ovat valmiita paketteja. Kaikki suomalaiset harjoittelevat nykyään todella hyvin hienoissa olosuhteissa. Tärkeää on nauttiminen siitä suorituksesta. Ennen suoritusta tietysti jännittää, mutta täytyy olla siinä hetkessä ikään kuin muussa maailmassa, kun musiikki alkaa soimaan. Sen jälkeen, kun on tehnyt kovasti töitä ja toivottavasti onnistunut, voi nauttia siitä täällä Suomessa. Sellaiseen ei varmasti pysty samalla tapaa missään muualla järjestettävissä kisoissa.

Kristiina Wegelius

Suomalaisen taitoluistelun ykköstähtenä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa loistanut Kristiina Wegelius avasi arvokisauransa ikimuistoisella tavalla vuonna 1977, kun hän pääsi näyttämään taitojaan kannustavan kotiyleisön edessä Helsingin EM-kisoissa. 

Tuolloin lempinimellä “Tintti” tunnettu Wegelius oli vasta 16-vuotias taitoluistelulahjakkuus, joka eteni askel kerrallaan urallaan. Menestys SM-tasolla oli poikinut paikan EM-kisoissa, jotka olivat nuorelle naiselle unelmien täyttymys. 

Nyt, noin 45 vuotta myöhemmin Wegelius sanoo, ettei osannut kunnolla käsittää kotikisojen magiikkaa ennen niiden käynnistymistä. 

– Se oli aikamoista ruljanssia ja menoa. Paikalla oli ihmisiä ja mediaa. Se oli sellainen dream come true-elämys. Piti nipistää itseään ja miettiä, onko tämä totta, Wegelius naurahtaa. 

Kotikisat lukeutuvat hänen uransa merkittävimpiin kilpailuihin yhdessä Lake Placidin olympialaisten (1980) ja Helsingin MM-kotikisojen (1983) kanssa. Niihin MM-kisoihin loppui myös Wegeliuksen ura. Hetkessä oli symboliikkaa, kun Wegelius sai päättää uransa kaupungissa, jossa oli syntynyt ja kasvanut. 

Kilpauransa päätyttyä Wegelius työskenteli vielä kymmenen vuoden ajan Disney on Ice -jääshow’ssa. Niiden vuosien jälkeen hän asettui Kanadaan, jossa on viihtynyt perheineen tähänkin saakka. Quebec Cityssä jo yli 25 vuotta asunut Wegelius oli muuttanut Helsingistä Coloradoon jo ennen vuoden 1977 EM-kotikisoja valmentaja Carlo Fassin oppien perässä. Sen jälkeen hän on asunut ulkomailla. 

Aikaa hän viettää edelleen jäällä Quebeckissäkin. Wegelius työskentelee taitoluisteluvalmentajana ja -koreografina tehden yhteistyötä monien valmentajien kanssa. 

– Se on ihan DNA:ssa. Kovasti sitä yrittää vähentää, koska olen yhä kaiket päivät jäällä. Teen sitä vieläkin kokopäiväisesti, mutta paljon omien aikataulujen mukaan, jotta aikaa jää myös perheelle. Ihan oikealle alalle näköjään päädyin, hän toteaa. 

Espoossa tammikuussa 2023 järjestettävissä taitoluistelun EM-kilpailuissa Wegelius neuvoo suomalaisluistelijoita ottamaan kaiken ilon irti kotiyleisön kannatuksesta ja ammentamaan siitä voimaa suorituksiin. 

– Kotikisoissa on oma pieni ekstrapaineensa, mutta toisaalta siitä saa niin upean energian. Nauttii siitä ja ottaa sen kaiken kannustuksen vastaan, jota ei välttämättä muualla maailmassa saa. Se on niin ainutlaatuista ja upeaa, että se kyllä kantaa eteenpäin. Muistaa sen, että suomalaiset ovat kannustamassa sinua.